Takkutukka

Minulla ja barbeilla ei ole paljon yhteistä. Taisin saada yhden barbin lapsena, mutta ei sen hiuksia voinut kammata. Sillä oli äitini tekemiä vaatteita ja yksikään niistä ei ollut pinkki. Ei siihen aikaan tiedetty, että 7-vuotiaat pitävät pinkistä. Olikohan koko väriä silloin vielä keksitty? No taisi olla, muistan, että läheisen Valintatalon muovikassi oli pinkki tai ainakin haalean vaaleanpunainen.
Mutta miksi siis kirjoitan barbeista? Johtuu alla olevasta kuvasta, johon netissä törmäsin.

Eli kyseessä on takku. Takkutukka. Minun hiukseni menevät takkuun, paljon pahemmin kuin kuvan barbilla. Eilen oli päässäni jättitakku koko päivän ja häpesin sitä suunnattomasti.
Kunnes löysin vanhan tekstini, jonka olen joskus hetkellisen viisauden huumassa kirjoittanut. Se kuuluu näin:

" Kuuntele itseäsi. Vältä uupumus! Luota elämään, se kantaa.
 Yllätä itsesi. Pyydä sitä mitä haluat. Ota vastaan!
 Älä luovuta, tarvo sisullaa eteenpäin. Viskaa repustasi kivet pois.
 Uskalla jotain uutta. Juttele ventovieraiden kanssa. Riko rutiineja.
 Tulevaisuudessa on toivoa. Maailmankaikkeus on mukava paikka!"

Tämän luettuani pysähdyin ja ymmärsin, ettei yksi takku haittaa tahtia. Joskus polullamme on takkuja mutta niihin ei pidä liikaa kiinnittää huomiota. Elämällä on niin paljon annettavaa! Jokaiselle. Ajallaan.

Elämä on matka

Elämä on matka. Retki minuun, retki sinuun. Jos oikein onnistumme, se on retki meihin, yhteyteen.

Yksin ei ole hyvä kenenkään.
Ei, vaikka aurinko lämmitääisikin. Yksin olemme pois yhteydestä, joka antaa meille siivet elämään.

Hei! Minä tässä! Näen sinut. Kuulen sinut. ja sinä näet ja kuulet minut, ystävystymme. Olemme auringonkullassa, lempeillä elämän aalloilla. Minuutemme kohtaavat ja tunnistamme hyvän toisissamme.

Tätä toivon kaikille. Kalliota jalkojemme alle, jotta uskallamme elämän merelle. Matkalle.
Kiitos kaikki te, jotka olette kallionani, tuulen suojanani, veneenäni, siipinäni. Kiitos, että olette.
Näin on hyvä.

Novellini Reviirissä 2015

Reviiri 2015

Ruusunen

Marjut Brunila

Kukka-Maria katsoi itseään huoneensa peilistä. 14-vuotiaaksi tytöksi hän oli ihan mukavan näköinen vaaleine pitkine hiuksineen, mutta…

-          Se on finni! Ja iso finni onkin! huudahti Jokeri-nukke taustalta.

-          Voi ei, en voi tavata ketään! En edes Anttia! tyttö vaikeroi.

 Samassa Antin ääni jo kuului terassilta, nyt hän koputti jo ovella.

-          Kukka! Oletko sinä siellä?

-          Joo, joo, tullaan, Kukka-Maria kiljui ja yritti peittää puuterilla vuoren kokoista paisetta leuassaan.

Hän aukaisi ulko-oven ja löysi Antin sieltä ruusupuska kädessään.

-          Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ja se kauniisti kukoistaa, yksi kulkija-Antti oli nähnyt sen eikä voi sitä unhoittaa, Antti laulaa loilotti ja ojensi kukkia tyttöystävälleen.

Kukka-Maria yritti peitellä finniään pitämällä kättään leuan päällä. Antti katseli tyttöä ihmeissään.

-          Mikä sua vaivaa, näytät jotenkin kummalliselta?

-          Mä en kehtaa näyttää…no katso sitten ja naura. Mulla pitäis olla kohta synttärijuhlat ja tältä mä näytän, hän huusi epätoivoisena ja otti kätensä pois leuan päältä.

Antti käveli tytön perässä tämän huoneeseen. – Mä oon nyt ihan ulalla.

-          Niinpä, eiväthän pojat voi ymmärtää, että nuppineulan kokoinen finni pilaa koko elämän, totesi Jokeri taustalta.

-          Mulla on finni! Mun leuassa on finni, tajuutko sä? Kukka-Maria hermostui ja kääntyi Anttiin päin.

Antti vilkaisi tytön leukaa: - Kuule, babe! Eihän sitä edes huomaa. Ja vaikka sä istuisit talivuoren päällä, olisit mulle aina yhtä ihana kuin ruusunnuppu!

Taustalta kuuluva korkea, valittava ääni keskeytti nuoret. – Järjen veit, ja minusta orjan teit…la la laa…

-          Mikä toi ujellus on? Antti ihmetteli.

-          Mutsi treenaa tangokuningattareksi, Kukka-Maria selitti hieman nolostuneena.

-          Mutsilla ei ole sävelkorvaa eikä lauluääntä, mutta hän ei tiedä sitä itse, eikä kukaan ole halunnut kertoa sitä hänelle. Pyrkiköön tangolaulajaksi – ei kyllä pääse esikarsinnoista läpi, faijakin on sen sanonut. Kunhan ei vaan mene pyrkimään Idolseihin! Mutsi mokaisi itsensä koko kansan edessä!

-          Hei Ruususeni ja hei Antti! Mitenkäs nuoripari tänään voi? Sirkku, Kukka-Marian äiti, kysyi tullessaan koputtamatta huoneeseen.

-          Äiti, miksi sukulaiset kutsuvat mua Ruususeksi, vaikka mun nimi on Kukka-Maria?

-          Se on kuule pitkä tarina Ruususeni…kerron sen jonain päivänä…Kuule Antti, näin pihassa uuden pyörän, onko se sinun Ponisi?

-          On se…sain isältä lahjaksi.

-          Voi kuinka hienoa! Meidän Ruususellammekin on kohta synttärit. Mutta nyt nuoret, minun on mentävä harjoittelemaan! Sirkku poistui huoneesta kiljuen korkealta kuin koloratuurisopraano.

-          Sun äitis on aika stärä täti! No…ton laulamisen se vois kyllä lopettaa…

-          Ja itsepäinen luonne! Just yhtenäkin päivänä Peppi ja Stina, tiedäthän ne kaksoset meidän luokalta, tulivat pyytämään mua ompelukerhoon, jonka olivat perustaneet. Mut mutsi ei päästänyt siihen…sanoi, että mulla on toinen harrastus samaan aikaan.

-          Mikä harrastus sulla sitten on? Antti ihmetteli.

-          Höh! Ei mitään! Mutta kun mutsi on päättänyt, etten saa käyttää ompelukonetta. On kuulemma parempi opiskella koulussakin puutöitä.

-          Onks teillä monta tyttöä puutöissä?

-          Arvaa vaan, mä oon ainoo!

-          No kuule, tuu katsomaan mun uutta Poniani! Pääset vähän kruisailemaan. Antti kiipesi Kukka-Marian ikkunasta ulos pitkin paloportaita tyttö perässään.

Iltapäivällä Kukka-Maria istui olohuoneessa katsellen vauvakuviaan vanhasta albumista. Mikael, Kukka-Marian isä, rämpytti eteisessä kitaraansa. Mikael oli naapuruston rokkibändin kingi ja hän harjoitteli nyt uutta rokkibiisiä Kukka-Marian syntymäpäiväjuhliin.

-          Isä, miksi mua kutsutaan Ruususeksi?

Isä lopetti hetkeksi harjoittelunsa. – Kysyitkö sinä jotain Ruususeni?

-          Miksi sä sanot mua Ruususeksi? Äitikin ja kaikki tädit ja sedät.

-          Sait niin paljon ruusuja syntyessäsi. Siitä kai se on peräisin.

-          Ne olivatkin sitten hienot juhlat! totesi huoneeseen juuri saapunut Sirkku.

-          Kuule kultaseni, pitäisikö tämä nukkesi pestä? Sirkku roikotti Jokeria kädestä.

-          Ei tarvitse, Kukka-Maria totesi, otti Jokerin äitinsä kädestä ja laittoi viereensä istumaan.

-          Kiitos, totesi nukke itsekseen. – Ja miksi aikuisilla on lupa puhua palturia, kun lapsilla ei ole?

Samassa ulko-ovi aukaistiin koputtamatta ja eteisestä kuului korkokenkien kopina.

-          Jassoo! huudahti olohuoneeseen astunut mustatukkainen vanhempi täti-ihminen, jolla oli räikeä meikki kasvoillaan.

-          Ohhoh – nyt tuli vaikeuksia, puhisi Jokeri sohvalta, mutta Kukka-Maria ei kuullut sitä.

-          Eikös tuo ole se naapuruston juoruakka? tyttö supisi isälleen.

-          Lyydia! Et voi noin vain tunkea sisälle toisten taloon koputtamatta, Sirkku sanoi kiukkuisena.

-          Päivää Ruusunen! Lyydia kääntyi Kukka-Marian puoleen. – Milloinka ne sinun 15-vuotisjuhlasi ovat? Ovatko vanhempasi kertoneet sinulle kaiken ristiäisistäsi?

-          Eiköhän anneta Lyydia noiden menneiden nyt olla?

Silloin kuului koputus ulko-ovelta. Antti tuli eteiseen. – Hei nuppuseni! Lähdetkö leffaan?

-          Mielelläni, Kukka-Maria ilahtui.

-          Se onkin parempi, totesi Jokeri. – Täällä on draamaa tulossa!

Nuorten lähdettyä Lyydia sähisi: - Minä en unohda, miten minua on kohdeltu!

-          Lopeta nyt, Lyydia! Sirkku sanoi anovasti.

-          Minä en ollut tarpeeksi hienoa seuraa nuppunne ristiäisiin!

-          Tämä on puhuttu jo moneen otteeseen, Lyydia, Mikael tokaisi.

Sirkku puuttui puheeseen. – Meillä ei ollut silloin kuin kaksitoista kahvikuppia!

-          Ja päätitte sitten jättää juuri minut kutsumatta ristiäisiin. Minä olen yhä hyvin loukkaantunut, Lyydia puhisi.

-          Et kai sinä tosissasi haudo kostoa, kuten joskus väitit? Ikivanhasta asiasta. Et voi olla niin ilkeä, Mikael sanoi.

-          Taisitte jättää väärän ihmisen kutsumatta! Perästä kuuluu, Lyydia sähähti, kääntyi kannoillaan ja paukautti ulko-oven kiinni niin että karmit kajahtelivat.

Sirkku katsoi Mikaelia hädissään. - Olethan sinä Mikael vienyt pois sen vanhan ompelukoneemme?

-          Kyllä Sirkkuseni!

-          Minä olen piilottanut nuppineulat ja hakaneulat, Sirkku selitti Mikaelille. - Kunhan tytön huomiset syntymäpäiväjuhlat ovat ohitse, ei ole enää mitään hätää.

-          Voi voi, ei taida tämä tarina mennä kyllä Sirkun ja Mikaelin toivomusten mukaan, virkkoi sohvan reunaan yksin jätetty Jokeri.

Antti jätti tytön kadunvarteen, hyppäsi Poninsa selkään ja kiiruhti pois. Kukka-Maria käveli kohti etuterassia. Sinne päästyään hän näki ison lahjapaketin, jossa oli vaaleanpunainen ruusuke päällä ja iso, vaaleanpunainen kortti. ”Hyvää syntymäpäivää!” luki kortissa. ”Avaa heti!”

Hän ryhtyi aukaisemaan pakettia ja tuijotti onnellisena uudenkarheaa ompelukonetta. Olivatpa vanhemmat olleet sittenkin reiluja! Hän huomasi polkimen vieressä kangastilkun, johon oli nuppineulalla kiinnitetty lappu. Kukka-Maria irrotti lapun. ”Kokeile heti!” Hän ryhtyi kantamaan konetta sisälle. Raahatessaan ompelukonetta olohuoneeseen, hänen sormensa osui vahingossa ompelukoneen neulaan.

-          Auts! Se pisti! hän ehti todeta ennen kuin hurja huimausaalto vei hänet mennessään ja hän kaatui ompelukoneen viereen tajuttomana.

Lyydia kurkisti ikkunasta sisälle tytön kotiin. – Hehe! Siinäpä uinuu Ruusunen! Mitä minä sanoin, kosto on suloista!

Jokeri katseli nukkuvaa Kukka-Mariaa pahoillaan. Hän oli ollut paikalla tytön ristiäisissä. Lyydian ilkeämielinen ennustus oli nyt toteutunut.

Jokeri olisi halunnut kovasti auttaa tyttöä, mutta mitenkä sohvannurkkaan jätetty nukke olisi voinut sen tehdä? Jokeri tiesi kuitenkin sadun, jonka oli kerran lastenhuoneessa kuullut. Se alkoi sanoilla ”olipa kerran”.

Samassa ovelle koputettiin. Jokeri kuuli ulko-ovelta Kukka-Marian kavereiden ääniä.

-          Onpa kummallista, Peppi kuului sanovan. - Meidänhän piti viettää tänään tyttöjen iltaa.

-          Missä hän voi olla? Stinakin ihmetteli.

-          Just, kun me ollaan järkätty sille kiva yllätyskin! Kukka- Mariaa!!!kuului Pepin huuto ovelta.

-          Aukaiskaa ovi, se on auki! Jokeri huusi, mutta turhaan. Hetken päästä kuuluivat loittonevat askeleet. Tytöt olivat poissa ja Jokeri ei voinut muuta kuin tuijottaa sohvalta olohuoneen lattialla nukkuvaa tyttöä.

Kului aikaa, joka oli Jokerista toivottoman pitkä. Lopulta Sirkku ja Mikael tulivat kotiin.

-          Ompelukone! Sirkku huudahti.

-          Tyttö on tajuton! Mikael sanoi koittaen, että hengittikö tyttö edes.

-          Naapurin Teuvo on lääkäri, käy kutsumassa hänet! Sirkku komensi.

Hetken kuluttua Mikael palasikin Teuvo mukanaan tajuttoman tytön luokse. Teuvo otti esiin stetoskoopin ja kuunteli tytön sydänääniä.

-          Kyllä tyttö hengittää, Teuvo totesi toiveikkaana.

-          No tuonhan nyt näkee hölmökin! Sirkku parahti. – Mutta en saa Kukka-Mariaa hereille.

-          Kröhöm, kröhisi Teuvo. – Mitä täällä oikeastaan on tapahtunut?

-          Huomaahan sen! Sirkku jatkoi kimitystään. – Tyttö on huumattu!

-          Huumattu? Teuvo katsoi Sirkkua ja Mikaelia kummissaan.

-          Tytärtämme on uhattu jo pienenä, että hän loukkaa sormensa neulaan, Sirkku huudahti. 

-           Eihän se voi olla tajuttomuuden syy, mietti Teuvo ja raotti tytön suljettuina pysyviä silmäluomia.

-          Tämä on niitä Lyydian metkuja, Sirkku vaikersi. – Ja minä kun luulin pystyväni suojelemaan lastani!

-          Ja minä luulin, että se täti oli vain täysin hurahtanut! Mikael mietti ääneen.

-          Ikiuneen, Sirkku itki. – Niin Lyydia sanoi. Että Kukka-Maria pistää sormensa neulaan ja vaipuu ikiuneen.

-          Tuo ei nyt taida olla kovin tieteellinen lähtökohta, Teuvo totesi ja katseli Kukka-Mariaa ihmeissään. Tyttö tuntui todellakin nukkuvan syvästi eikä herännyt.

-          Mutta kun tällä ei ole mitään tekoa tieteen kanssa! Sirkku älähti. – Saan kohta hermoromahduksen! Ei sinusta Teuvo ole mitään apua tähän, lähde kotiisi.

-          Mutta enhän minä voi jättää…

Mikael keskeytti Teuvon ja vei tämän ulko-ovelle. Sitten hän palasi Sirkun luokse.

-          Pyytäkää Antti tänne! Jokeri huusi. Mutta eiväthän aikuiset häntä kuulleet. He nostivat kuitenkin tajuttoman tytön sohvalle Jokerin viereen ja Jokeri mietti kuumeisesti, miten saisi Sirkun ja Mikaelin tajuamaan, että he olivat keskellä satua. Ja kaikilla saduilla oli onnellinen loppu.

Samassa oveen koputettiin. Se oli Antti. Nähdessään tajuttoman tyttöystävänsä sohvalla, hän ryntäsi tytön viereen ja ravisteli ja halasi tätä, mutta Kukka-Maria ei herännyt. Sirkku ja Mikael kertoivat koko pitkän tarinan Lyydiasta ja tämän kierosta juonesta.

-          Ikiuneen? Antti hämmästeli. – Eiks yksi Lumikkikin jossain tarinassa saanut omenanpalan kurkkuunsa?

-          Ruusunen! huusi Jokeri. – Sinulla on väärä satu!

Onneksi Antille oli luettu satuja lapsena.

-          Tässä eivät nyt sadut taida auttaa, Mikael totesi. – Sitä paitsi tyttöä pisti neula.

-          Hetkinen! Antti huudahti. - Nyt mä muistan! Prinsessa Ruusunenhan se oli.

-          Mitä sinä nyt horiset? ihmetteli kyynelehtivä Sirkku.

-          Mulle luettiin pikkupoikana eräs satu ja se päättyi näin! Antti kumartui Kukka-Marian puoleen ja antoi tälle suukon suulle.

-          Hyvä, Antti! huusi Jokeri innoissaan.

Ja niin hienosti kävi, että hetken kuluttua tyttö aukaisi silmänsä ja hymyili.

Kukka-Marian syntymäpäivät vietettiin suurella porukalla, ja hän sai lahjaksi mopon. Hänen suoritettuaan mopokortin Antti istui perässä hänen ajaessaan, ja Antin Poni myytiin facebookissa hyvään hintaan. Sirkku harjoitteli edelleen laulamista ja hän alkoi käydä yhdessä Mikaelin kanssa karaokessa. Jokeri-nukke vietti arvoistaan elämää Kukka-Marian kanssa, ja naapurin Lyydia muutti Costa del Soliin Teuvon kanssa. Ja he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.