Isä.
Isä on sairas.
Äiti. Mitä äiti sitten?
Mitä minä?
Eräänä aamuna äiti meni katsomaan, kun isä ei ollut vielä noussut vuoteestaan. Hän löysi isän hiestä märkänä, toinen puoli halvaantuneena. Soitti ambulanssin.
Odotusta. Pelkoa.
Tuntien jälkeen pääsimme katsomaan isää. Hän heilautti kättään meidät nähdessään, oli virkeä. Mutta vasen jalka ja käsi eivät liikkuneet. Isä oli aivohalvausyksikössä kaksi päivää, sitten osastolla, jossa hänet nostettiin pyörätuoliin syömään toisten kanssa. Se tuntui hyvältä, kunnes.
Isä aspiroi ruokaa henkeensä ja sai keuhkokuumeen. Antibiootteja. Vuodelepoa. Isä selvisi.
Hänet siirrettiin kaupunginsairaalaan kuntoutukseen. Hän odotti siellä neljä päivää vuoteessa ennen kuin mitään tapahtui. Sitten tuli fyssari. Tutkittiin myös isän nielu ja päätettiin, että ruoan piti olla soseutettua, jotta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Sen pidemmälle ei ehditty juurikaan. Kerran ehdimme vielä viedä isän kanttiiniin jäätelölle.
Sitten iski toinen keuhkokuume. Antibiootteja. Vuodelepoa. Isä selvisi.
Ruoka ei pysynyt enää sisällä. Isä oksensi kaiken. Röntgenissä nähtiin tukos mahassa. Tehtiin gastroskopia. Todettiin, että isällä on mahasyöpä.
Isälle tehtiin kahden päivän jälkeen kiireellinen leikkaus uudessa gastroskopiassa. Laitettiin stentti, eli putken omainen viritelmä niin, että syöpäkasvain pysyi pois mahanportin edestä.
Yritettiin ruokailua, mutta isä oksensi kaiken.
Kolmas keuhkokuume. Antibiootteja. Vuodelepoa. Isä selvisi.
Olemme tässä. Isä ei enää puhu, hän nukkuu suurimman osan ajasta. Puristaa kättä, kun menee katsomaan.
Äiti. Mitä äiti?
Peloissaan. Yksinäinen. Itkee.
Mitä minä?
Itken. Odotan: Mitä seuraavaksi?
