Tammikuun 2024 ajatuksia

 Vuosi 2023 hurahti ohi huomaamattani. Olin kiireinen. Keväästä muistan kirjoittaneeni seitsemättä Immua, jota ei kuitenkaan enää kustannettu. Kuudes Immu-kirjani julkaistiin syksyllä 2023. Aloitin myös aikuisten kirjan kirjoittamisen, se sijoittuu Littoisiin.

Aikani kului varmaan muuttopuuhissa. Juhannuksena 2022 kuoli isäni Matti, joka oli monitaituri, suurien laivojen kippari ja ihminen, joka ei jättänyt kylmäksi. Hän jätti ydinperheeseemme suuren aukon. Sisareni muutti Helsinkiin syksyllä 2022 ja minä muutin Turun keskustaan Littoisista lähemmäs äitiäni. Se oli fiasko.

Äiti ei enää liikkunut kaupungilla. Kuvittelimme sen johtuvan isän poismenosta. Minä en viihtynyt kaupungin vilkkaudessa ja äänissä. Myin kesällä ostamani asunnon joulukuussa ja ostin seuraavan tammikuun 2023 alussa Hirvensalon saarelta. Ensimmäisen rivitalokotini. Pääsin muuttamaan kesän alussa. Sekin oli fiasko.

Kesään mennessä olimme sisareni kanssa joutuneet huomaamaan, että äidin kunto oli romahtanut. Olin maaliskuun lopusta kaksi viikkoa Ateenan kirjailijaresidenssissä. En ehtinyt kirjoittaa. Aikani meni puhelimessa sisareni, hoitajien, lääkärien, ensihoitajien ja kotihoidon ohjaajien ja työntekijöiden kanssa. Tullessani reissusta äiti oli laihtunut ja muistamaton.

Muuttoni jälkeen jouduin hoitamaan urakalla äidin asioita. Siitä on kertynyt tekstiä yli 40 sivua. Voi vanhuutta ja vanhusparkoja, tulevaisuuttani! No, joka tapauksessa laitoin Hirvensalon kodin myyntiin kaksi kuukautta muuttoni jälkeen, elokuussa 2023. Samalla äidin asiat veivät yhä enemmän aikaa ja uuvuin syyskuussa ennen kirjamessuja totaalisesti. Kirjamessujen jälkeen tein sen päätöksen, etten jatkanut enää Suomen Lasten- ja nuortenkirjailijoiden johtokunnassa. Liika on aina liikaa.

Samoihin aikoihin muokkasin seitsemättä Immu-kirjaa joksikin muuksi ja yritin miettiä, mikä on tulevaisuuteni. Ydinperheeni oli hajonnut, eikä minulla ollut miestä eikä lapsia. Silloin ymmärsin yhteisön voiman ja päätin palata Littoisiin, jonne tunsin kuuluvani ja jossa oli ihania naapureita.

Viime viikolla tein kaupat tästä rivitalokodistani ja huomenna teen kaupat Littoisten Verkatehtaan asunnosta. Muutan vähän pienempään, toivon, että tavarani mahtuvat.

Ihmiskontaktit suureen osaan ystäväpiiriäni ovat jääneet äidin vuoksi. Viime perjantaina selvisi, että äiti pääsee lopultakin tällä viikolla muuttamaan hoivakotiin. Olemme sisareni kanssa siitä kovin onnellisia. Helpottavaa, että tietää äidin olevan turvassa.

Nyt siis äidin muutto, sitten oman asunnon paketoiminen jälleen kerran ja maaliskuussa muutto. Viimeinen toivottavasti ennen vanhuutta. Sitten äidin kodin entraaminen ja myyminen, lopulta tavaroiden jakaminen läheisten kesken. Surullista.

Olen aina sanonut, että olen kuin Fenix-lintu, nousen tuhkasta. Tämä vuosi 2024 on alkanut hyvin. Äiti muuttaa, minä muutan. Olen kirjoittanut ja päässyt myös Humakin yrittäjyyskurssille. Se on tuonut iloa ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Lisäksi aloitan jonkin asteisen työskentelyn Turun Kirjan talossa maaliskuun alusta aina tammikuun 2025 alkuun asti. Kesällä Littoisten asuntoon tulee noin 6 viikon kylppäriremontti, joten minun pitää yrittää keksiä vaihtoehtoista asumista tuolloin.

On projekteja ja projekteja lisäksi. Olen iloinen ja onnellinen. Kiitos elämä. Kiitos hyvät ihmiset ympärilläni! 

Pyhäinpäivän ajatuksia

 Tänään on pyhäinpäivä. Tänään on hyvä muistella edesmenneitä rakkaita. Mummaa, fammua, isää, ystävääni Hellua. Tänä aamuna he tulivat mieleen, kuten monina muinakin päivinä. Siinä mielessä en kaipaa pyhäinpäivää enkä myöskään hautausmaata. Edesmenneet rakkaat ovat kaikki opettaneet minulle elämästä jotain ja se pysyy sydämessäni jokaisena päivänä.

Isä kuoli kesällä, päivää ennen juhannusaattoa. Saattohoito oli lyhyt. Käänne huonompaan tuli yhtäkkiä.

Isä oli monella tapaa oman tiensä kulkija, vahva tiennäyttäjä. Hän oli vaativa minun suhteeni, odotti minulta paljon. Ei se huonoa ollut, vaikka hän ehkä joutuikin jossain vaiheessa pettymään. Minä kasvoin myös rohkeaksi oman polun tallaajaksi, joka on aina valmis lähtemään matkalle, kuten isäkin oli. Kiitos siitä, isä.

Myös mumma oli vahva, hän oli karjalaisnainen, evakkona tänne lounaaseen muuttanut. Hän rakasti sukua, sukulaiset ja sukuloiminen oli hänelle tärkeää. Näin oli myös isälleni, hän oli todellakin ylpeä suvustaan ja soitteli sukulaisilleen, halusi aidosti tietää, mitä kuului.

Sekä mumma että isä ovat olleet minulle vahvoja tieni viitoittajia ja olen oppinut heiltä paljon. Fammuni yritti opettaa minua puhumaan ruotsia. Valitettavasti se taito ei lapsena minuun juurtunut, aikuisena sitä olen opetellut, ja kankeasti käy kieleni, mutta sujuvasti ymmärrän.

Ystäväni Hellu opetti minulle ystävyyttä. Hän oli suvaitsevainen, ei koskaan tuominnut ketään. Valitettavasti hänet vei ennenaikainen sairaus pois keskuudestamme. Kuitenkin toisinaan tunnen, kuin hän olisi lähelläni. Näin tunnen myös mummasta.

Minä uskon jonkinlaiseen sielun ikuiseen elämään. En tiedä, onko se jälleensyntymistä tänne, kunnes olemme kyllin oppineita, vanhoja sieluja. Vai pääsemmekö suorilta jonnekin universumin laidalle muiden henkien keskuuteen, taivaaseen, kuten sen jotkut tuntevat. Toivon niin.

Lukeminen

 Olin eilen Runoviikon avajaisissa Turussa, jonne olen nyt virallisesti muuttanut. Kertussa tuo tapahtuma oli, lavarunoutta. Pääsin keskustelemaan Turun Sanomien kulttuuritoimituksen Tuomo Karhun kanssa lukemisesta, sen merkityksestä. Siitä, että nykylapsille ei enää lueta eivätkä lapset siitä johtuen lue. Lasten ja nuorten lukutaito on rapistunut. On helpompi antaa lapsen pelata tai katsoa suoratoistopalveluja kuin lukea hänen kanssaan. Se on mielestäni tämän päivän kiireisten aikuisten helmasynti. Kuitenkin lukutaidolla ja lapsille lukemisella on valtavan suuri merkitys. Se kasvattaa itsetuntemusta, empatiakykyä, opettaa tunnistamaan tunteita ja opettaa kieltä, jolla kommunikoimme. Antaa välineen tulevaisuuteen. Sillä kieli on keskeinen seikka, kun käsittelemme aivoissamme informaatiota.

Lapsen kanssa lukeminen opettaa myös läheisyyttä ja antaa lapselle käsityksen siitä, että on aikuiselle tärkeä. Katsoin ikkunasta eräänä syysaamuna, kun äiti kuljetti kahta lasta varmaankin päivähoitoon. Toinen lapsista istui rattaissa, toinen itki suureen ääneen. Yritti saada äitinsä huomion. Äiti oli keskittynyt kännykkänsä lukemiseen.

Haloo. Tuokin pikkuinen on tulevaisuuden aikuinen. Mitkä eväät hän saa noin? Sen, että vanhempaa ei kiinnosta, vai? Toivottavasti tuo ikkunasta todistamani oli vain huono hetki. Silti sieluuni piirtyi kuva, joka jäi sinne muistuttamaan siitä, miten ihmisyys kehittyy.

Minulle luettiin lapsena satuja. Kun olin vähän vanhempi ja opin koulun alkaessa lukemaan, luimme yhdessä. Ollessani ahmimisikäinen meillä oli kotona hetkiä, jolloin koko perhe luki jokainen itsekseen. Oli myös yhteisiä lukuhetkiä, jolloin kirja kiersi kädestä käteen. Toivon, että näitä malleja jaettaisiin myös tämän päivän aikuisille. Digiloikka on nyt tehty, Nyt on aika tarttua kirjoihin.

Isä.

Isä on sairas.

Äiti. Mitä äiti sitten?

Mitä minä?

Eräänä aamuna äiti meni katsomaan, kun isä ei ollut vielä noussut vuoteestaan. Hän löysi isän hiestä märkänä, toinen puoli halvaantuneena. Soitti ambulanssin.

Odotusta. Pelkoa.

Tuntien jälkeen pääsimme katsomaan isää. Hän heilautti kättään meidät nähdessään, oli virkeä. Mutta vasen jalka ja käsi eivät liikkuneet. Isä oli aivohalvausyksikössä kaksi päivää, sitten osastolla, jossa hänet nostettiin pyörätuoliin syömään toisten kanssa. Se tuntui hyvältä, kunnes.

Isä aspiroi ruokaa henkeensä ja sai keuhkokuumeen. Antibiootteja. Vuodelepoa. Isä selvisi.

Hänet siirrettiin kaupunginsairaalaan kuntoutukseen. Hän odotti siellä neljä päivää vuoteessa ennen kuin mitään tapahtui. Sitten tuli fyssari. Tutkittiin myös isän nielu ja päätettiin, että ruoan piti olla soseutettua, jotta se menisi oikeaan osoitteeseen.

Sen pidemmälle ei ehditty juurikaan. Kerran ehdimme vielä viedä isän kanttiiniin jäätelölle. 

Sitten iski toinen keuhkokuume. Antibiootteja. Vuodelepoa. Isä selvisi.

Ruoka ei pysynyt enää sisällä. Isä oksensi kaiken. Röntgenissä nähtiin tukos mahassa. Tehtiin gastroskopia. Todettiin, että isällä on mahasyöpä.

Isälle tehtiin kahden päivän jälkeen kiireellinen leikkaus uudessa gastroskopiassa. Laitettiin stentti, eli putken omainen viritelmä niin, että syöpäkasvain pysyi pois mahanportin edestä.

Yritettiin ruokailua, mutta isä oksensi kaiken.

Kolmas keuhkokuume. Antibiootteja. Vuodelepoa. Isä selvisi.

Olemme tässä. Isä ei enää puhu, hän nukkuu suurimman osan ajasta. Puristaa kättä, kun menee katsomaan.

Äiti. Mitä äiti?

Peloissaan. Yksinäinen. Itkee.

Mitä minä?

Itken. Odotan: Mitä seuraavaksi?

Syntymäpäivä

Eilen oli syntymäpäiväni. Aamuyöstä siirrettiin kellot kesäaikaan.Vanhemmat soittivat aamulla ja sekaduo lauloi antaumuksella. Sisaret soittivat, kun olin etäpalaverissa ja samoin lapsuudenystäväni, jolla on syntymäpäivä samana päivänä. Myös eksäni (lue: miljoona vuotta sitten) soitti olevansa krapulassa. Kertoi, ettei ennättänyt kahville. 

Naapurini, jolla myös oli syntymäpäivä eilen, tuli kylään kokoamaan Ikeasta ostamaani Helmer-laatikostoa. Tiedoksi - sitä koottiin kolme tuntia! Myös toinen naapuri - oinas hänkin - ilmestyi paikalle kukkapuskan kanssa. Syntymäpäivän konsertti tuli neloselta eli Juha Tapion Voice of Finland -joukkue lauloi toisiaan suohon. Erikoista oli se, että mies karsi kaikki hyvät laulajat, ainakin mielestäni. Näin ollen syntymäpäiväni sujui hyvissä merkeissä - mikään ei yllättänyt.

Syntymäpäivä saa aina pohtimaan syntymän merkitystä. Olen ollut ensimmäinen lapsi perheessäni, joten ilmeisesti aikamoinen kevään lahja. Juhannuksena siitetty. Minulla on hyvät vanhemmat, molemmat vielä hyväkuntoisia. Olen kuitenkin pohtinut tässä syntymääni itselleni. Milloin synnyin, tulin itsekseni, tulin itselleni ja muille näkyväksi?

Kuvittelin, että se tapahtui jo lapsuudessa. Mitä pidemmälle olen elänyt, sitä selvemmin olen ymmärtänyt, että olen ollut monin tavoin näkymätön ihmisille ja itselleni vielä aikuisvuosinani. 

Kuka meistä on näkyvä? Tällä hetkellä useat meistä ottavat kuvia elämästään ja itsestään ja postaavat ne johonkin, esimerkiksi Faceen tai Instaan. Niin minäkin olen tehnyt vuodesta 2009. Laitamme esille kuvia, joita toivomme toisten ihailevan. Miksi? Koska haluamme tulla näkyviksi.

Se on kuitenkin harhaa. Jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on hyviä ja huonoja päiviä. Mikäli kuvaamme toisille vain niitä hyviä hetkiämme, jäämme osittain näkymättömiksi. Ai, että kaikki pahat pitäisi julkaista? No, ei tietystikään. Mutta jos koko minuutemme on kiinni noista kuvista, emme ole itsellemmekään näkyviä. Se, jos mikä, on perin surullista.

Kun olen näkyvä itselleni ja toisille juuri kokonaisena itsenäni, olen syntynyt. Kiitos siitä elämä!

Kirjoitin itselleni syntymäpäivärunon. Se on tässä:

"Kaikkine iloineni

hetkinäni surun syövereissä

helpotuksen tuulineni

kiukkuni kipinöinä

rakkauteni aallonharjoilla

pettymysteni laaksoissa

toivoni pilvenhattaroilla

jospa näkisit minut paljaana kuin vastasyntyneen

ymmärtäisit ja kuulisit - suurin toiveeni tänään."

Lapsuuden joulu

Lapsuuden jouluni vietin Turussa Käsityöläiskadun ja myöhemmin Linnankadun kodissa. Joulut olivat lumisia ja pihalla rakentelin kavereitteni kanssa lumiukkoja, joihin onnistuttiin jonkun kotoa saamaan myös porkkananenä. Lumilyhtyihin äitini antoi kynttillöitä. Pihan lyhtyjä ihasteltiin kotoa käsin illan tullen. Linnankadun pihalta muistan myös upeat lumilinnat, jotka viimeisteltiin valuttamalla vettä katon päälle. Pakkasella se jäätyi, ja lumilinnasta tuli kestävä!

Ennen joulua oli tietysti tonttuja liikkeellä. Ne kurkistelivat ikkunoista ja katsoivat, olinko kiltti. Siitä syystä vilkas lapsi joutui tosiaankin ponnistelemaan. Ja jouduin myös syömään edes vähän munavaahtoa tai makarooneja - juuri muusta en tykännyt.

Ennen joulua kirjoitin äidin avustuksella aina joulupukille toivomuslistan. 1960- ja 70- luvuilla toivomukset eivät olleet kovin kummoisia. Nukkea tai nallea varmaan toivoin. Muistan, kuinka toivomuslista laitettiin ulko-oven ja välioven väliin illalla. Äiti kertoi, että tontut hakivat sen yön aikana postiluukun kautta. Tästä syystä minun lapsuuteni joulutontuilla oli varsin mainio kyky muuttua littanoiksi, jotta ne mahtuivat postiluukusta sisälle! Tuo lapsen mielikuvitus on mahdottoman hieno.

Käsityölaiskadun kodissa oli leveät ikkunalaudat. Jouluaattona katselin ikkunasta kadulle ja näin, kuinka "valepukit" kävelivät eri taloihin. Meille tietysti tuli ihka aito joulupukki Korvatunturilta. Hänellä oli pitkä matka, siksi hän tuli vasta illalla, kun oli ensin syöty.

Jouluaikaan liittyivät joulukuusen kynttilät, jotka myöhemmin korvattiin sähkökynttilöillä. Myös kotona oli muitakin kynttilöitä. Lisäksi kävimme aina katsomassa Turun keskustan joulukadun valot ja Wiklundin tavaratalon jouluikkunan, jossa oli liikkuvia osia. Valo, valot - ne ovat jääneet lapsuuteni jouluista sydämeeni. 

Joululomilla käytiin luistelemassa perheen kanssa meren jäällä. Kävimme myös hiihtämässä usein - siitä on monenlaisia muistoja. Talvisin teimme kavereitten kanssa myös pulkkamäkeen hyppyreitä. Isompana kävimme Vartiovuoren puistossa, jossa oli kuuluisa "pääkallomäki". Se oli pitkä mutta kapea, puiden reunustama. Äidin kanssa kävin Puolalanpuiston mäessä. Ihan pikkulapsena minulla oli rattikelkka, jossa oli metalliset jalat. Vanhempana, 1970-luvulla, ilmaantuivat muoviset pulkat.

Kaiken kaikkiaan talvi oli hienoa aikaa. Sai kävellä talvisaappaissa ja pipo päässä ja lapaset käsissä. Aurinkoista oli useimmiten ja pakkanen paukkui välillä hurjastikin.

Lapsuuteni joulu pysyy aina mielessäni. Se on jalokivi mukanani jokaisena jouluna nyt aikuisenakin. 

Aikuisena en tee enää toivelistoja tontuille enkä muillekaan. Joulun lapsen valo ja se valo meissä jokaisessa - se on keskeistä joulussani. Annetaan joulun valon tuoda hyvää mieltä ja ollaan valoja toisillemme tulevanakin vuonna!

Kaarina-lehden kolumni: Marraskuu

 Marraskuu. Meillä etelässä marraskuu tietää lyhyitä ja harmaita päiviä, syyssateita ja -myrskyjä. Marraskuu on kuoleman kuu. Viimeistään silloin puut ovat piilottaneet lehtivihreänsä runkoihinsa, ja värikkäät lehdet ovat pudonneet puista.

Suomen kielessä erilaisiin kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu sanalla marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat tarkoittaneet mm. kuolleitten sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä.

Kun jotain kuolee, on tilaa jonkun uuden syntymälle. Marraskuussa sataa toisinaan etelässäkin jo ensilumi, joka valaiseen pimeyden keskellä. Olisiko mahdollista ajatella, että marraskuu olisi meille ihmisille kuten luonnollekin uudistumisen kuukausi?

Kirjailijan elämään kuuluu uuden syntymä. Käsikirjoitusta kirjoittaessa syntyy uusia maailmoja, joita kirjailija pitää mielessään ja kehittelee. Välillä suunnittelu on tuskallista ja kirjoittaessa ei löydä oikeita ilmaisuja. Henkilöhahmot yllättävät toiminnallaan ja juonenkäänteet muuttuvat sormien naputellessa tekstiä. Käsikirjoituksen lopulta valmistuessa tulee luopumisen tuska. Onko tämä nyt kyllin hyvä? Voinko luopua tästä ja matkata eteenpäin hyvillä mielin?

Mielestäni kirjailijan marraskuu pitää sisällään myös uuden syntymän jälkeisen alakulon, hämäryyden ja sisäisen sateen. Kirjailija on luopunut mielikuvamaailmastaan, sen seikkailuista ja draamasta. Käsikirjoituksen maailmasta poistuminen merkitsee sisäisen maailman osittaista kuolemaa. Kirjoitusinto väistyy ja mielen täyttää outo tyhjyys.

Lohdullista on tuo ensilumen tulo. Uudet maailmat alkavat kehkeytyä, kirjalliset ideat sytyttävät mielessä palon tuottaa jotain uutta ja erityistä. Alkaa henkilögallerian kehittely. Kirjailija tutustuu uusiin hahmoihin ja heidän ominaisuuksiinsa. Myös miljöö on uusi ja sen värit loistavat mielessä. On aika kirjoittaa uutta, elää jälleen rikasta sisäistä elämää.

Marraskuun ankeus saa meidät käpertymään koteihimme. Jotkut meistä polttavat kynttilöitä saadakseen valoa pimeyteen. Voisiko ajatella, että marraskuu olisikin rakkaus- ja ystävyyssuhteiden vaalimisen aikaa? Jospa ihmissuhteet olisivat meille valoja pimeydessä.

Vaikuttaako joku naapuri yksinäiseltä? Vai pyöriikö mielessä joku ystävä, joka on unohtunut elämän vilskeessä. Olisiko hänelle nyt aikaa? Mitenkä sukulaisemme voivat marraskuun pimeyden keskellä? Ilahtuisiko joku heistä vaikkapa puhelusta? Pienikin ele voi olla se liekki pimeydessä, joka valaisee.

 

  

Kaarina-lehden kolumni 5.8.2020/Marjut Brunila

Kevään ylioppilaat ja koulunsa päättäneet eivät saaneet osakseen suuria juhlia pandemian vuoksi. Kirjoitin eräälle nuorelle puheen, vaikka en päässyt sitä itse paikalle lukemaan. Kirjoittaessani mietin, mitkä ovat onnen avaimet elämässä.

Muistan aikoinaan, kuinka itsenäisen elämänpolun löytäminen oli aluksi vaikeaa. Polku löytyi – löytyi useita polkuja. Olin nuori aikuinen 1980-luvun alussa. Uskon, että nuorten elämä on nyt 40 vuotta myöhemmin paljon vaikeampaa.

Kuulin, kuinka eräs nuori sai kiukkua osakseen ensimmäisellä opiskelupaikallaan sen verran, ettei enää uskaltanut puhua vieraille ihmisille. Toinen nuori ei kestänyt somen raivoviestejä ja sairastui. Mielestäni on perin surullista, jos siivet katkaistaan jo heti alkutaipaleella.

Ei elämä niin pitkä ole, että sen aikana kannattaa vihoitella kanssaihmisilleen. Kukaan ei tiedä, milloin aika loppuu. Mikäli viimeisiksi sanoiksi jäävät pilkalliset lauseet, ne elävät jälkipolvien muistoissa.

On hyvä kulkea niiden ihmisten parissa, jotka tuovat iloa ja onnea elämään. Ihmisten, jotka nauravat ja itkevät kanssamme ja auttavat tarpeen tullen. Aidosti välittävä ystävä tai läheinen on aarre jokaiselle. Sanotaan, että sateenkaaren päässä odottaa aarre. Hyviä ihmisiä ympärillä pitää arvostaa kuin tuota satumaista aarretta. Heistä on oltava kiitollisia, ja heitä on muistettava kiittää. Kiitollisuus palaa kymmenkertaisena takaisin.

Eläkkeelle jäävä työkaverini neuvoi minua kulkemaan aina kohti valoa. Mielestäni se on hyvä ohje onnen etsimisessä. Kannattaa etsiä uusia tuttavia sieltä, missä otetaan ilolla vastaan ja kääntää selkä pahansuoville ja vallanhimoisille ihmisille. Kuten käännämme katseemme kohti aurinkoa, voimme tehdä niin kaikessa elämässämme.

Jopa keskellä syvää yksinäisyyttä on syytä muistaa, että elämä tarjoaa hetkiä, joihin voi tarttua. Ihmisiä, jotka ”kolahtavat” hyvällä tavalla. Heitä tulee vastaan, kun huomaamme katsella ympärillemme ja tarttua tilaisuuteen.

Tärkeä tie onneen on se, että opettelee arvostamaan itseään. Huonoja ratkaisuja ei elämässä ole. Ihminen tekee aina olemassa olevassa tilanteessa itse mielestään parhaimman mahdollisen ratkaisun. Ehkä se seuraavana hetkenä muuttuu – mitä sitten? Elämä on täynnä teitä ja kinttupolkuja, joita pitkin ihmiset kulkevat. Jokainen omaa ainutlaatuista matkaansa.

Kun osaa arvostaa itseään, osaa arvostaa myös muita. Kun ymmärtää itseään, oppii ymmärtämään myös muita. Kun osaa rakastaa itseään, osaa antaa vastarakkautta.

Onni löytyy tekemällä sitä, mikä tuntuu oikealta ja itselleen sopivalta.

Tee töitä, kun on sen aika ja laula, kirjoita, piirrä ja leiki, kun on niiden aika.

Onni ei ole määränpää, se on tapa elää.

Piilossa

Oletko koskaan tuntenut olevasi piilossa ihmisiltä? Minä olen. Olen joutunut huomaamaan, että jotkut ns. ystävistäni eivät tunne minua. "Sinä olet aina niin iloinen", "Voi kun jaksat aina olla niin reipas". En jaksa. Ei kai kukaan?

Me luomme toisistamme hypoteeseja, jotta voisimme paremmin ymmärtää. Mutta hypoteesi on aina oletus, jota pitäisi tarkistaa aika-ajoin. Se, minkälainen olin 7-vuotiaana tai 35-vuotiaana ei ole sama ihminen, joka olen tänään.

On niin helppo suuttua jollekin: "Se on aina tuollainen". Ei ole. Ei kukaan ole koskaan aina loputtomiin "tuollainen". Joku voi kadehtia: "Sillä menee aina niin hyvin". Ei mene. Ei kenelläkään mene. Me kaikki kohtaamme vastoinkäymisiä elämän tiellämme.

Minusta tuntuu juuri tänä iltana siltä, että olen piilossa. On ihmisiä, joiden toivoisin ymmärtävän tuskani ja auttavan, koska ymmärtävät. Mutta ei. He eivät auta, sillä he eivät ymmärrä.

On eräs ystävä, jota kaipaan näinä hetkinä. Hän on kuitenkin jo kuollut. Itkin äsken hänelle, että miksi hän lähti, tarvitsen apua. Minun oletukseni oli, että hän elää ainakin yhtä pitkään kuin minä. Hypoteesini oli väärä. 

Näin surun hetkenä tahtoisin sanoa kaikille lukijoilleni: Älkää kävelkö toistenne ohi. Niiden, joita pidätte ystävinänne/ läheisinänne. Elämä on lopulta niin lyhyt ja monin tavoin täynnä kaikkea turhaa, mikä vie meidät kauemmas toisista ihmisistä. Sillä mikään ei ole elämässä niin tärkeää, kuin kukka tienpientareessa ja ystävä, joka on kulkenut vierelläsi sitä tietä pitkin. Älkää kääntäkö selkäänne ja satuttako. Tarkoituksella tai ajattelematta. Elämä on niin kovin lyhyt. Aika ei kelaudu taaksepäin.

Keitä ne on ne sankarit...?

”Keitä ne on ne sankarit…?” Eräs mummo keksi laittaa nallen ikkunalle ilahduttamaan ohikulkevia lapsia. Tämä tapa levisi useille paikkakunnille, joissa ihmiset tekivät erilaisia nallesommitelmia ikkunoihin. Eräs nallen nähnyt lapsi lähetti nalleikkunan luoneelle naapurin mummolle kiitoskortin, jonka hän oli itse piirtänyt. Tämän lapsen kaverit innostuivat myös lähettämään naapureilleen kortteja, joissa oli itse keksittyjä runoja. Lasten vanhemmat kirjoittivat asiasta facebookiin, jolloin moni aikuinenkin muisti, kuinka mukavaa oli kirjoittaa ja saada aivan oikeita postikortteja.

Yhdessä naapurustossa toimitettiin senioreille ruokatarpeita, ja tapa levisi koko Suomeen. Oli seurakuntia, jotka tarjosivat kaupassakäyntiapua. Eräs lähikauppias keräsi sähköpostiviestin välityksellä valmiita kauppakasseja, joita sai hakea kaupalta. Toinen kauppias kuuli tästä ja päätti tehdä samoin.

Yksi trubaduuri, jolta loppuivat työt, kävi laulamassa yksinäisten ihmisten kotiovella ja naapuruston pihoilla. Sana kiiri ja muutkin laulutaitoiset lähtivät ilahduttamaan kotona nököttäviä ihmisiä. Eräs pappi teki musiikin säestyksellä etärukouksen someen. Sen seurauksena moni seurakuntalainen ilahtui. Yksi heistä oli kirjastontäti, joka keksi, että kirjailijavierailujakin voi striimata nettiin. Tästä paikallinen kirjailija sai idean lukea omia teoksiaan someen.

Eräs mies tuli ulkomailta rahattomana Suomeen ja joutui karanteeniin. Hänen ystävänsä keksi mennä ruokajonoon hakemaan karanteenissa olevalle ruokaa. Yksi usein ruokajonossa kävijä huomasi, että siellä alkoi käydä lapsiperheitä, joita ei aiemmin ollut näkynyt. Kun tästä levisi tieto, eräs kunta alkoi jakaa ruokakasseja pulaan joutuneille.

Tässä on mainittuna vain murto-osa siitä hyvästä, joka lähti kiertämään jouduttuamme tänä keväänä aivan uudenlaiseen tilanteeseen. Koulukin muuttui etäkouluksi ja opettajat, oppilaat ja näiden vanhemmat joutuivat venymään epätavanomaiseen. Osa opettajista, joilla oli paljon oppilaita, teki etätehtäviä ja oli yhteydessä lapsiin päivittäin aamusta iltaan. Oli lapsia, joilla ei ollut tekniikkaa yhteydenpitoon, mutta jotka sinnittelivät silti uudessa tilanteessa eivätkä valittaneet. Monet etätöihin tai lomautuksen vuoksi kotiin jääneet vanhemmat joutuivat apuopettajiksi. Eräs isä totesi, ettei hän ole koskaan viettänyt näin paljon aikaa perheensä kanssa. Perheenjäsenet olivat lähentyneet toisiaan kriisin keskellä.

En maininnut vielä hoitajaa, joka meni joka aamu töihin peläten, että saisi itse tartunnan, sillä hänellä oli vakavasti sairas lapsi kotona. En maininnut rokotteen parissa uurastavaa lääkäriä, joka toivoi keksivänsä aseen tämän näkymättömän vihollisen tainnuttamiseksi. En maininnut yrittäjää, jonka työt loppuivat ja joka siitä huolimatta jaksoi tehdä vapaaehtoistyötä. Ehkäpä juuri näistä syistä Suomi on maailman onnellisin maa.  Ja juuri siksi ”…me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.” Kaarina-lehti 13.5.2020/Marjut Brunila

Kadonnut ystävä

Minulla oli ystävä, rakas sellainen. Olkoon hänen nimensä tässä tarinassa vaikkapa Rosa. Me tapasimme Rosan kanssa nuorina aikuisina ja ystävystyminen oli helppoa. Kävimme yhdessä juhlimassa ja toisinaan paransimme maailmaa – keskustelumme saattoivat kestää tuntikausia.

Näin kului vuosia. Me vannoimme ystävyyttä, rakastimme toisiamme. Päätimme, että vanhoiksi tullessamme muutamme samaan taloyhtiöön. Emme eroaisi koskaan. Varsinkin Rosa sanoi, että koska olimme tavanneet jo yli 20 vuotta aiemmin, ystävyytemme oli todella harvinaista ja sitä piti vaalia.

Naisia kun olemme, meille tuli välillä sanomista. Toisinaan ihmettelin, miten empaattiset ja mukavat ihmiset voivat loukkaantua toisilleen pienistä sanoista, muutamista katseista, jotka tulkitaan väärin. No, se kuulunee naisten välisiin suhteisiin.

Me saimme kuitenkin hankaukset selvitettyä aina ja palasimme ystävinä saman pöydän ääreen. Me kunnioitimme toistemme piirteitä ja meillä oli hyvä olla yhdessä.

Rosalla oli aivan erityinen paikkansa minun sydämessäni. Hän auttoi minua nuoruuteni kasvukipujen keskellä. Viime kevät toi muutoksen tuulet. Rosa muuttui jotenkin…hänen suhtautumisensa minuun muuttui. Hänellä oli aina kiire, aikaa ei minulle enää riittänyt. Kesällä en kuullut hänestä mitään, joten syksyllä päätin hänet tavata. Jouduin pettymään. Me keskustelimme, mutta Rosan silmistä näkyi, että jokin puuttui; hänen ”sielunsa” ei ollut läsnä.

Tuli talvi. Tuli kevät. Minulla oli kiireitä. Keskellä koronaelämää tajusin, etten ole kuullut Rosasta pitkään aikaan. Laitoin viestiä, mutta en saanut vastausta. Yritin soittaa, mutta puhelu katkaistiin. Soitin myöhemmin uudestaan, mutta puhelu katkaistiin jälleen. Laitoin viestiä, että olin huolissani. Mitä oli tapahtunut?

Nyt ymmärrän, että ystävyyteemme on tullut särö tai se on kokonaan katkennut. Syytä en tiedä, ja olen tilanteesta pahoillani. Pyytäisin anteeksi, jos tietäisin mitä. Minun sydämeni tekee ylimääräisen voltin, kun ajattelen menetettyä yhteyttämme, rakasta ystävääni, jota minulla ei enää ole.

Tämä kertomus on osoitettu niille, joilla on ystävä tai jotka ovat sellaisen menettäneet. Joskus elämä tulee väliin, tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Haluaisin kovasti tietää, mitä Rosalle tapahtui. Ehkä se jonain päivänä selviää, ehkä ei. On sanonta, että ystävyys on kuin viini – se vain paranee vanhetessaan. Niin minäkin aina luulin.

Surullisinta tässä on se, että Rosa ei ole ainoa ystäväni. Saan olla kiitollinen siitä, että ystävystyn helposti ja minulla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni. Joka päivä, jolloin en kuule Rosasta, hänen kuvansa mielessäni pikkuisen haalistuu…jonain päivänä kuva ehkä katoaa lopullisesti. Soittaisit jo.