Pyhäinpäivän ajatuksia

 Tänään on pyhäinpäivä. Tänään on hyvä muistella edesmenneitä rakkaita. Mummaa, fammua, isää, ystävääni Hellua. Tänä aamuna he tulivat mieleen, kuten monina muinakin päivinä. Siinä mielessä en kaipaa pyhäinpäivää enkä myöskään hautausmaata. Edesmenneet rakkaat ovat kaikki opettaneet minulle elämästä jotain ja se pysyy sydämessäni jokaisena päivänä.

Isä kuoli kesällä, päivää ennen juhannusaattoa. Saattohoito oli lyhyt. Käänne huonompaan tuli yhtäkkiä.

Isä oli monella tapaa oman tiensä kulkija, vahva tiennäyttäjä. Hän oli vaativa minun suhteeni, odotti minulta paljon. Ei se huonoa ollut, vaikka hän ehkä joutuikin jossain vaiheessa pettymään. Minä kasvoin myös rohkeaksi oman polun tallaajaksi, joka on aina valmis lähtemään matkalle, kuten isäkin oli. Kiitos siitä, isä.

Myös mumma oli vahva, hän oli karjalaisnainen, evakkona tänne lounaaseen muuttanut. Hän rakasti sukua, sukulaiset ja sukuloiminen oli hänelle tärkeää. Näin oli myös isälleni, hän oli todellakin ylpeä suvustaan ja soitteli sukulaisilleen, halusi aidosti tietää, mitä kuului.

Sekä mumma että isä ovat olleet minulle vahvoja tieni viitoittajia ja olen oppinut heiltä paljon. Fammuni yritti opettaa minua puhumaan ruotsia. Valitettavasti se taito ei lapsena minuun juurtunut, aikuisena sitä olen opetellut, ja kankeasti käy kieleni, mutta sujuvasti ymmärrän.

Ystäväni Hellu opetti minulle ystävyyttä. Hän oli suvaitsevainen, ei koskaan tuominnut ketään. Valitettavasti hänet vei ennenaikainen sairaus pois keskuudestamme. Kuitenkin toisinaan tunnen, kuin hän olisi lähelläni. Näin tunnen myös mummasta.

Minä uskon jonkinlaiseen sielun ikuiseen elämään. En tiedä, onko se jälleensyntymistä tänne, kunnes olemme kyllin oppineita, vanhoja sieluja. Vai pääsemmekö suorilta jonnekin universumin laidalle muiden henkien keskuuteen, taivaaseen, kuten sen jotkut tuntevat. Toivon niin.

Lukeminen

 Olin eilen Runoviikon avajaisissa Turussa, jonne olen nyt virallisesti muuttanut. Kertussa tuo tapahtuma oli, lavarunoutta. Pääsin keskustelemaan Turun Sanomien kulttuuritoimituksen Tuomo Karhun kanssa lukemisesta, sen merkityksestä. Siitä, että nykylapsille ei enää lueta eivätkä lapset siitä johtuen lue. Lasten ja nuorten lukutaito on rapistunut. On helpompi antaa lapsen pelata tai katsoa suoratoistopalveluja kuin lukea hänen kanssaan. Se on mielestäni tämän päivän kiireisten aikuisten helmasynti. Kuitenkin lukutaidolla ja lapsille lukemisella on valtavan suuri merkitys. Se kasvattaa itsetuntemusta, empatiakykyä, opettaa tunnistamaan tunteita ja opettaa kieltä, jolla kommunikoimme. Antaa välineen tulevaisuuteen. Sillä kieli on keskeinen seikka, kun käsittelemme aivoissamme informaatiota.

Lapsen kanssa lukeminen opettaa myös läheisyyttä ja antaa lapselle käsityksen siitä, että on aikuiselle tärkeä. Katsoin ikkunasta eräänä syysaamuna, kun äiti kuljetti kahta lasta varmaankin päivähoitoon. Toinen lapsista istui rattaissa, toinen itki suureen ääneen. Yritti saada äitinsä huomion. Äiti oli keskittynyt kännykkänsä lukemiseen.

Haloo. Tuokin pikkuinen on tulevaisuuden aikuinen. Mitkä eväät hän saa noin? Sen, että vanhempaa ei kiinnosta, vai? Toivottavasti tuo ikkunasta todistamani oli vain huono hetki. Silti sieluuni piirtyi kuva, joka jäi sinne muistuttamaan siitä, miten ihmisyys kehittyy.

Minulle luettiin lapsena satuja. Kun olin vähän vanhempi ja opin koulun alkaessa lukemaan, luimme yhdessä. Ollessani ahmimisikäinen meillä oli kotona hetkiä, jolloin koko perhe luki jokainen itsekseen. Oli myös yhteisiä lukuhetkiä, jolloin kirja kiersi kädestä käteen. Toivon, että näitä malleja jaettaisiin myös tämän päivän aikuisille. Digiloikka on nyt tehty, Nyt on aika tarttua kirjoihin.