Tänään on pyhäinpäivä. Tänään on hyvä muistella edesmenneitä rakkaita. Mummaa, fammua, isää, ystävääni Hellua. Tänä aamuna he tulivat mieleen, kuten monina muinakin päivinä. Siinä mielessä en kaipaa pyhäinpäivää enkä myöskään hautausmaata. Edesmenneet rakkaat ovat kaikki opettaneet minulle elämästä jotain ja se pysyy sydämessäni jokaisena päivänä.
Isä kuoli kesällä, päivää ennen juhannusaattoa. Saattohoito oli lyhyt. Käänne huonompaan tuli yhtäkkiä.
Isä oli monella tapaa oman tiensä kulkija, vahva tiennäyttäjä. Hän oli vaativa minun suhteeni, odotti minulta paljon. Ei se huonoa ollut, vaikka hän ehkä joutuikin jossain vaiheessa pettymään. Minä kasvoin myös rohkeaksi oman polun tallaajaksi, joka on aina valmis lähtemään matkalle, kuten isäkin oli. Kiitos siitä, isä.
Myös mumma oli vahva, hän oli karjalaisnainen, evakkona tänne lounaaseen muuttanut. Hän rakasti sukua, sukulaiset ja sukuloiminen oli hänelle tärkeää. Näin oli myös isälleni, hän oli todellakin ylpeä suvustaan ja soitteli sukulaisilleen, halusi aidosti tietää, mitä kuului.
Sekä mumma että isä ovat olleet minulle vahvoja tieni viitoittajia ja olen oppinut heiltä paljon. Fammuni yritti opettaa minua puhumaan ruotsia. Valitettavasti se taito ei lapsena minuun juurtunut, aikuisena sitä olen opetellut, ja kankeasti käy kieleni, mutta sujuvasti ymmärrän.
Ystäväni Hellu opetti minulle ystävyyttä. Hän oli suvaitsevainen, ei koskaan tuominnut ketään. Valitettavasti hänet vei ennenaikainen sairaus pois keskuudestamme. Kuitenkin toisinaan tunnen, kuin hän olisi lähelläni. Näin tunnen myös mummasta.
Minä uskon jonkinlaiseen sielun ikuiseen elämään. En tiedä, onko se jälleensyntymistä tänne, kunnes olemme kyllin oppineita, vanhoja sieluja. Vai pääsemmekö suorilta jonnekin universumin laidalle muiden henkien keskuuteen, taivaaseen, kuten sen jotkut tuntevat. Toivon niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti