Minulla oli ystävä, rakas sellainen. Olkoon
hänen nimensä tässä tarinassa vaikkapa Rosa. Me tapasimme Rosan kanssa nuorina
aikuisina ja ystävystyminen oli helppoa. Kävimme yhdessä juhlimassa ja
toisinaan paransimme maailmaa – keskustelumme saattoivat kestää tuntikausia.
Näin kului vuosia. Me vannoimme
ystävyyttä, rakastimme toisiamme. Päätimme, että vanhoiksi tullessamme muutamme
samaan taloyhtiöön. Emme eroaisi koskaan. Varsinkin Rosa sanoi, että koska olimme
tavanneet jo yli 20 vuotta aiemmin, ystävyytemme oli todella harvinaista ja
sitä piti vaalia.
Naisia kun olemme, meille tuli välillä
sanomista. Toisinaan ihmettelin, miten empaattiset ja mukavat ihmiset voivat loukkaantua
toisilleen pienistä sanoista, muutamista katseista, jotka tulkitaan väärin. No,
se kuulunee naisten välisiin suhteisiin.
Me saimme kuitenkin hankaukset selvitettyä
aina ja palasimme ystävinä saman pöydän ääreen. Me kunnioitimme toistemme
piirteitä ja meillä oli hyvä olla yhdessä.
Rosalla oli aivan erityinen paikkansa
minun sydämessäni. Hän auttoi minua nuoruuteni kasvukipujen keskellä. Viime
kevät toi muutoksen tuulet. Rosa muuttui jotenkin…hänen suhtautumisensa minuun
muuttui. Hänellä oli aina kiire, aikaa ei minulle enää riittänyt. Kesällä en
kuullut hänestä mitään, joten syksyllä päätin hänet tavata. Jouduin pettymään.
Me keskustelimme, mutta Rosan silmistä näkyi, että jokin puuttui; hänen
”sielunsa” ei ollut läsnä.
Tuli talvi. Tuli kevät. Minulla oli
kiireitä. Keskellä koronaelämää tajusin, etten ole kuullut Rosasta pitkään
aikaan. Laitoin viestiä, mutta en saanut vastausta. Yritin soittaa, mutta
puhelu katkaistiin. Soitin myöhemmin uudestaan, mutta puhelu katkaistiin
jälleen. Laitoin viestiä, että olin huolissani. Mitä oli tapahtunut?
Nyt ymmärrän, että ystävyyteemme on tullut
särö tai se on kokonaan katkennut. Syytä en tiedä, ja olen tilanteesta
pahoillani. Pyytäisin anteeksi, jos tietäisin mitä. Minun sydämeni tekee
ylimääräisen voltin, kun ajattelen menetettyä yhteyttämme, rakasta ystävääni,
jota minulla ei enää ole.
Tämä kertomus on osoitettu niille, joilla
on ystävä tai jotka ovat sellaisen menettäneet. Joskus elämä tulee väliin,
tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Haluaisin kovasti tietää, mitä Rosalle
tapahtui. Ehkä se jonain päivänä selviää, ehkä ei. On sanonta, että ystävyys on
kuin viini – se vain paranee vanhetessaan. Niin minäkin aina luulin.
Surullisinta tässä on se, että Rosa ei ole
ainoa ystäväni. Saan olla kiitollinen siitä, että ystävystyn helposti ja
minulla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni. Joka päivä, jolloin en kuule
Rosasta, hänen kuvansa mielessäni pikkuisen haalistuu…jonain päivänä kuva ehkä
katoaa lopullisesti. Soittaisit jo.
