Ja kun kerran leikkiin ryhtyy...

...eli vielä laulun sanoin:

" Miksi me kyselemme

miksi tuollainen toinen on?

Miksi me arvostelemme

mitä toinen tahtoa voi?

Miksi ei jokainen

saada olla vain?

Miksi me suomimme

jos toinen toisenlainen on?

Jos jokaiselle antaa siivet

joilla elämään lentää voi

jos jokaiselle antaa rauhan

itseänsä rakentaa,

me kaikki voimme silloin

olla onnellisia päällä maan.

Jos jokaiselle antaa siivet

turvalliseen elämään

jos jokaiselle suo sen onnen

jota itselleen tavoittelee,

me kaikki voimme silloin

olla onnellisia päällä maan.

Mistä me tiedämme

mitä mielessä toisten liikkuu?

Miksi me arvaamme

ja niin monta kertaa väärin?

Miksi ei olla voi

jokainen niin kuin on?

Miksi me riitelemme

ja niin monta kertaa turhaan?

Jos jokaiselle antaa siivet

joilla elämään lentää voi

jos jokaiselle antaa rauhan

itseänsä rakentaa,

me kaikki voimme silloin

olla onnellisia päällä maan.

Jos jokaiselle antaa siivet

turvalliseen elämään

jos jokaiselle suo sen onnen

jota itselleen tavoittelee,

me kaikki voimme silloin

olla onnellisia päällä maan.

Mitä jos vain olisimme

ystäviä keskenämme?

Mitä jos vain arvostaisimme

sitä hyvää toisissamme?

Mitä jos me yhdessä

näin tämän voisimme päättää?

Mitä jos me keskuudessamme

antaisimme hyvälle siivet?

Jos jokaiselle antaa siivet

joilla elämään lentää voi

jos jokaiselle antaa rauhan

itseänsä rakentaa,

me kaikki voimme silloin

olla onnellisia päällä maan.

Jos jokaiselle antaa siivet

turvalliseen elämään

jos jokaiselle suo sen onnen

jota itselleen tavoittelee,

me kaikki voimme silloin

olla onnellisia päällä maan.

             Mitä jos vain…

             sen me teemme?

Rustasin laulun sanoja iltani iloksi...

...kun ulkona satoi vettä.

Näin ne menevät:

" Kuljen yössä yksin mä hiljaa

katveessa koivupuun

katson järven tyyntä rantaa

suviyö on rikkumaton.

Kuulen laulun yötuulen

sen rauhan tuudittavan

se minulle kuiskaa hiljaa:

Olet ihminen onnellinen.

Niin paljon on mistä voin kiittää

niin paljon saanut mä oon

olen kulkija järven rannan

jolle yötuuli lauluaan soi.

Istun yksin rannalla järven

katson maisemaa suviyön

minun mieleni kiittää hiljaa

kuinka kaunista kaikki tää on.

Olohuoneessa suven luonnon

voi mielensä tyynnyttää

katsoo järvi kulkijaa hiljaa:

Olet ihminen onnellinen.

Niin paljon on mistä voin kiittää…

Ei onnea ostaa voi mistään

se itse huomattava on

sitä mukanaan ihminen kantaa

kunhan löytää sen sisältään.

Vaikka onnen voi tuoda se toinen

joka rinnalla kulkea voi

voi yksinkin elämää kiittää:

Olen ihminen onnellinen.

Niin paljon on mistä voin kiittää…

Istun suviyössä yksin

näen joutsenen parittoman

ei itke rannan koivu

mutta näkee se kaiken tään.

Vaikka yksin rannalla järven

me useat kuljemme niin

voimme kuiskata suvituuleen:

Olen ihminen onnellinen.

Niin paljon on mistä voin kiittää

niin paljon saanut mä oon

olen kulkija järven rannan

jolle yötuuli lauluaan soi."

25.6.2017 

Mielikuvitus lähtee laukkaamaan Littoistenjärvellä

Littoistenjärven rantaa kiertää luontopolku, jonka alkupää on tässä aivan kotini nurkilla.
Ihmisten ollessa töissä tai koulussa täällä on hiljaista. Kun silloin lähtee yksin kulkemaan pitkin järvenrantaa vievää polkua, joka muuttaa kallioiseksi metksäksi, on mielikuvituksella tilaa lähteä lentoon.

Kuuluiko venerannasta kahahdus?
Piiloutuiko joku veneen alle?
Entä kevyt piipuntuoksu rannassa?

Polun muuttuessa metsäiseksi, saattaa kuulla oksan risahtavan. Kuka siellä on?

Tuleeko joku polkua pitkin vastaan?
Kivikkoon on helppo kompastua,
vai tönäiseekö joku minut veteen...

Lapsuuden mielikuvitusleikit ovat muuttuneet aikuisen mielikuvitusleikkeihin, joista saattaa hyvällä onnella kehittää jännittävänkin tarinan.

Palaan takaisin päin.
Kuulenko oikein? Kulkeeko joku edelläni, vai onko hän tulossa minua vastaan?

Samassa kuuluu koiran haukahdus.
Yskinäinen kulkija siis?

Huomaan kalliolla kiipeilevän naisen. Mies koiran kanssa odottaa polun kaarteessa.
Kysyn kiipeilijältä, mikä on hukassa.
Hän kertoo, että täällä on geo-kätköjä.
Sekin vielä!

On monta tapaa liikkua Littoistenjärven maisemissa.
Minun tapani on antaa mielikuvitukselleni siivet.

Katsahtaessani yksinäisen villan mustana vällyvään ristikkoikkunaan olen näkevinäni vilahduksen hahmosta.

Vai onko se sittenkään ihminen?

Palaan kotiini Verkatorniin.

Ulkona on hiljaista, tuuli enteilee sadetta.

Istahdan koneeni ääreen ja alan kirjoittaa.

Ajatuksia Ahvenanmaan Getassa

Jokainen meistä keinuu


omalla elämän keinulaudallaan,
raakkuu tyylillään ja
etsii mahdollisuutta tulla ihmiseksi.


Joskus kohtaamme,

hetkittäin askeltemme tahti on sama.
Silloin pienen hetken
meillä on kyky nähdä toistemme ihmisyys.

Lopun aikaa meidän on toivottava parasta,
rukoiltava ymmärrystä
ja hengitettävä syvään.

Minustako kirjailija?

Mitä sitten, kun toiveet toteutuvat?
Mitä sitten, kun se mistä on lapsesta asti haaveillut, alkaa näyttää mahdolliselta?

On olemassa sanonta:
" Varo mitä toivot, se voi toteutua!"
Ja minä olen totisesti toivonut, myös jaksanut uskoa, haaveilla ja ponnistella.

On kulunut 45 vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen aivan tosissani. Ja sitten, eräänä päivänä, tarkkaan ottaen tiistaina 6.6.2017 klo 14.11 sain puhelun eräästä kustantamosta.

Kuulin, että sinne lähettämäni käsikirjoitus kustannetaan!

Polku esikoiskirjani julkaisuhetkeen on vielä pitkä ja siinä on monenmoista haastetta. Olen kuitenkin suunnatoman onnellinen ja kiitollinen.

Löysin tuosta vanhasta muistokirjastani mummoni kirjoittaman elämänviisauden. Olen saanut sen ollessani 6-vuotias ja olen muistanut sen tuosta lähtien. "Kaunista ja hyvää" on elämässä ympärillämme joka hetki, ja uskon, että kun sen huomaa, se antaa siivet ja kantaa elämässä eteenpäin.
Kiitos elämä! Kiitos kaikista kokemuksista, jotka ovat tuoneet minut tähän hetkeen. Kiitos ihmisistä ympärilläni, kiitos myös niistä, jotka eivät ole olleet eivätkä uskoneet minuun. Sillä kaikella on tarkoituksensa. Olen tänä perjantai-iltana elämälle suunnattoman kiitollinen.

1972: Rasavilli lapsi pääsi televisio-ohjelmaan sivurooliin

Ei arvaisi, että nämä oheisen kuvan kirjaimet - kaunot vanhanaikaisella mustekynällä kirjoitettu - teki rasavilli lapsi. Koulussa oli tiukka kuri, siellä todellakin istuttiin pulpeteissa ja nyherrettiin. Jospa olisi vaan opettaja nähnyt tekstini, joka oli päiväkirjassani!

Eräänä päivänä ollessani kansakoulun kolmannella luokalla koulumme pihaan ajoi ihan oikea "televisioauto". Luokanopettajamme lähetti meistä muutaman haastateltavaksi. Minä ja paras luokkakaverini pääsimme oikein opettajahuoneeseen haastatteluun, jossa meiltä kyseltiin monenmoista.
Loppujen lopuksi TV-ohjelma tehtiin ystävästäni, joka oli ns. avainlapsi ja joka oli vanhempineen muuttamassa ihka uuteen lähiöön Turussa.
Olin luonnollisesti kateellinen, kun minusta ei tullutkaan filmitähteä, mutta asenteeni oli ennenaikainen! Minut pyydettiin mukaan kuvauksiin kahteen kohtaukseen muistaakseni. Toisessa vaihdoimme kiiltokuvia koulun pihalla ja toisessa leikimme Puolalanpuistossa.

Vanhempani tai mummoni, joka minua päivittäin hoiti, eivät tainneet tietää sivuroolistani mitään. Kun ohjelma sitten julkaistiin heinäkuussa 1972, kommentit kotona olivat aikamoisia: "Mikset kammannut hiuksiasi?" "Pitikö sinulla olla tuo saamelaishattu päässäsi?" jne. Minun mielestäni aina hapsottavat luonnonkiharani olivat kyllä hienosti ja saamelaishattu, joka oli ostettu edelliskesänä Lapin matkalta, oli lempihattuni, punainen vieläpä!

Ihmettelin aina lapsena sitä, miksi minua ei valittu koulun näytelmäkerhossa prinsessan rooliin, joka oli pääosa. Lauloinkin hienosti. Se ei kuitenkaan riittänyt. Monia vuosia myöhemmin itse valmistuttuani luokanopettajaksi ja pitäessäni koulun ilmaisutaidon kerhoa tajusin vasta tilanteen. Se pillipiiparin rooli, jossa kävelin näyttämön läpi viheltäen tai se prinsessan hovineidon rooli, jossa istuin hetken näyttämön laidalla olivat varmaan juuri ne, joihin jaksoin keskittyä. Noin kaksi minuuttia. Ja sitten taas juostiin!!!

Ainoa lapsi monta vuotta

Ollessani vielä 8-vuotias harmittelin paljon sitä, että minulla ei ollut sisarusta. Leikkikaveria, ajattelin. Olivathan toki pihan pojat ja yksi naapurintyttö. Koulusta sain myös lisää tyttöjä leikkikavereiksi. Ihan parasta oli syntymäpäivilläni, kun äiti kutsui minulle paljon vieraita ja järjesti meille monenmoisia leikkejä. Oli ongintaa ja laatikkoleikkiä, joista kummastakin jokainen sai itselleen jotain pientä kivaa. Ei 1970-luvun alussa vielä merkillisiä tavaroita omistettu eikä lelumerestä ollut tietoakaan.
Minulla oli Pekka-nukke, jolla oli"muotoillut hiukset" kiinni päänahassa. Tämän päivän lapsi toteaisi, ettei Pekalla ollut hiuksia laisinkaan.
Tuo viereinen kuva on omasta päiväkirjastani, jonka olin varmaankin syntymäpäivälahjaksi saanut. Sen alussa lukee harakanvarpain "nyttenalkaa kertominen".
Vauva taisi olla mielessä myös vanhemmillani, sillä seuraavana vuonna 1972 maaliskuussa syntyi pikkusisareni.

Jo vuonna 1969 olin saanut muistokirjan, johon olin liimannut sen ajan tyttöjen "ihanuuksia", kiiltokuvia. Koskapa olin kovin puhelias ja vilkas, ymmärrän hyvin äitini kirjoittaman oheisen viisauden.

Jos olisin tiennyt, ettei tuosta oikeasta vauvasta olisi minulle heti seuraa, olisin varmaankin unohtanut koko toiveeni.

Ja jos olisin tiennyt, kuinka paljon vauva tulisi viemään huomiota minulta, pitkään ainoana kasvaneelta, niin olisin vaatinut varmastikin kymmenenkertaisesti enemmän huomiota vielä vuonna 1971, kun se oli mahdollista!

Iloinen kesäpäivä ja seikkailu merellä

Vuonna 1971 onnistuin selviytymään kansakoulun toiselle luokalle. Vaikka ykkösvuosi menikin pääosin käytävällä ja jälki-istunnoissa, joista vanhempani saivat tietää vasta, kun äiti soitti keväällä opettajalleni. No, silloin minullekin selvisi, miksi olin oven takana ja jälkkäreissä!
Toisena vuonna saimme ihan oikean kirjoitusvihon, johon sai keksiä omia tarinoita. Pahoittelin jo silloin sitä, että vihon vasen sivu oli jätetty piirustuksille/ askartelukuville. Eikö opettaja tiennyt, että pidempiäkin tarinoita kuin yhden sivun mittaisia olisi ollut kiva kirjoittaa? Ensimmäinen rivi meni otsikolle ja loput kahdeksan riviä olivat tosi vähän, sillä sanojen väliin piti jättää etusormen kokoinen tila. Kirjaimien piti olla suuria, selkeitä ja pyöreitä senaikaisella kaunokirjoituksella. Ei siihen sitten paljon mahtunutkaan, mutta ehkäpä taito tiivistää kehittyi silloin!
" Iloinen kesäpäivä: Kerran kesällä menimme hakemaan mummua saaresta. Mökille tulimme veneellä ja ajoimme laiturin viereen. Kun mummu nousi ja otti laiturista kiinni, niin hän pulskahti mereen. Kengät vain jäivät näkyviin. Löysin sammakon! nauroi mummu vaatteet märkänä."
Muistan, että tuon tarinan sain lukea luokan edessä ja muut joutuivat kopioimaan sen vihkoihinsa, kuten siihen aikaan oli tapana. Kertoessani jo edesmenneelle isoäidilleni, että sain lukea kaikille tämän tositarinan, hän ei pitänyt asiasta lainkaan!
"Seikkailu merellä: Pekka ja Pirkko asuivat kesällä saaressa. Heidän piti käydä joka päivä postissa ja kaupassa veneellä. Eräänä päivänä nousi kova myrsky ja vene kaatui. Lapset uivat maihin, mutta he olivat joutuneet Paraisille. Siellä puhuttiin eri kieltä, mutta yksi setä ymmärsi suomea ja vei lapset kotiin." Tuossa tarinassa ei ollut yhtään virhettä. Itse näin aikuisena ja opettajana ihmettelen kovin, miten isot kirjaimet, pilkut ja pisteet ovat olleet tuolloin kakkosluokkalaisella oikein.Luulen, että saan siitä kiittää äitiäni. Hän opasti minua alaluokilta saakka kirjoittamisessa, mikä oli lempiaineitani musiikin ja liikunnan ohella:)

Herkkä on hyvä ja huono olla

Taaperona näin, kuinka linnut olivat nokkineet äidin turkkia, joka oli ollut parvekkeella tuulettumassa. Sen jälkeen en linnuista pitänyt. Vaikka olin aika rasavilli viipeltäjä lapsena, monet asiat painuivat syvälle mieleeni joko ihastuttavina tai kauhistuttavina.
Kouluikäisenä katsoin olohuoneen sohvan alta salaa Alfred Hitchcockin elokuvia. Se oli virhe. Lintuja opin pelkäämään yhä enemmän, myös korkeita paikkoja.
Sen jälkeen, kun pihan pojat kertoivat kummitusjuttuja, joissa tyttö meni yksin kellariin ja tapasi siellä kummituksen, en uskaltanut mennä enää taloyhtiömme kellarikerrokseen. Kerran sen muka rohkeana tein ja äiti joutui jälkikäteen siivoamaan pissat kellarin lattialta.
Olin myös vuoteenkastelija kouluikään asti. Pääosin se johtui siitä, että pelkäsin öisin kummituksia niin paljon, etten uskaltanut mennä vessaan. Monet yöt vietin peiton alla piilossa kaikelta pahalta ja pelottavalta.
Kouluun mennessäni kuvittelin, että siellä olisi mukavaa. Olihan äitini opettaja ja olin ollut monet kerrat hänen koulunsa joulujuhlissa, jossa opettajien lapsille tuli joulupukki, jolta saimme herkkupussin. Osasin lukea ja kirjoittaa kouluun mennessäni - suuri virhe! Kun muut tavasivat opettajan karttakepin paukutuksen tahdissa, niin minäpä nokkelana huusin vastauksen. Luulin varmaan, että koulussa sai olla "viisas". Lopputulos oli se, että vietin monia tunteja Puolalan kansakoulun käytävillä itkien. En tiennyt, mitä olin tehnyt väärin.
Sittemmin aikuisena olen vieläkin herkkä. Joudun monissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä ja paljon erilaisia elämän vivahteita menossa, välillä poistumaan paikalta. Ystäväni tunnistavat tämän siitä, kun minulla on vieraita, poistun välillä keittiöön. Syytä eivät ole varmaan tienneet. Illanistujaisten ja erilaisten tilaisuuksien jälkeen pureskelen tuntikausia eri fiiliksiä, joita olen sisääni kerännyt. Vaikka olen sosiaalisesti rohkea, olen myös tarkkailija. Makustelen toisten kertomia, ilmeitä, eleitä ja tunnetiloja, joista saan kiinni. Niin...elämä on näin joskus raskasta, mutta myös rikasta. On jotain, mikä herättää ajatuksia ja mistä voi kirjoittaa, kun joutaa:)

Vuonna 1972

Kirjoitin ensimmäisen pitkän tekstini ollessani 9-vuotias. Johtui varmaankin siitä, että pikkusisareni syntyi ja vanhemmillani oli minulle vähemmän aikaa kotosalla.
Yleensä pyörin pihalla naapurinpoikien kanssa leikkimässä. Kiipeilimme kotitaloni katolle Turun keskustassa pitkin talon seinää kulkevia rautatikkaita. 7.kerroksen siivousparveke oli hyvä välilaskupaikka ennen kattoa. Teimme myös Kauppahallin sivuosan (ei enää olemassa) vintille piilopaikan, jossa pidimme kokouksiamme. Kop-kolmion kapeilla kellarikäytävillä kuljimme taskulampuin varustautuneina - se oli pimeässä jännittävää. Aku Ankan ilmestyessä luin Mikin ja Hessun seikkailut tarkkaan ja niitä sitten leikimme pihalla alakerran pojan kanssa. Me myös pyöräilimme ahkerasti ympäri autopihaa, kun parkkipaikka iltaisin tyhjentyi. Oman matkamittarin saaminen pyörään oli huikeaa ja "räpättimet" asensimme itse.
Iltaisin morsetimme taskulampuilla ketjuna oman taloyhtiöni ja Kop-kolmion välillä.
Serkkuni kanssa minulla oli Salapoliisitoimisto Vilkku & Välkky. Vakoilimme epäilyttäviä ihmisiä kaupungilla ja pidimme kirjaa havainnoistamme.
Kotona ollessani ahmin Viisikko-kirjoja, enkä suostunut tottelemaan muita nimityksiä kuin Pauli. Hiuksetkin piti leikata lyhyiksi.
Näin ollen mielikuvitukseni oli kehittynyt huimaa vauhtia 9 ikävuoteen mennessä. Ja niin kirjoitin ensimmäisen kirjan, joka oli Paulin ja Petran seikkailukertomus. Rosvoja vilisi siinä rutkasti ja tietysti Pauli ja Petra päihittivät heidät roimasti! Lopussa poliisit saapuivat paikalle vangitsemaan rosvot ja neuvokas parivaljakko sai muhkean palkkion rosvojen kiinni jäämisen vuoksi!