”Keitä ne on ne sankarit…?” Eräs mummo
keksi laittaa nallen ikkunalle ilahduttamaan ohikulkevia lapsia. Tämä tapa
levisi useille paikkakunnille, joissa ihmiset tekivät erilaisia
nallesommitelmia ikkunoihin. Eräs nallen nähnyt lapsi lähetti nalleikkunan
luoneelle naapurin mummolle kiitoskortin, jonka hän oli itse piirtänyt. Tämän
lapsen kaverit innostuivat myös lähettämään naapureilleen kortteja, joissa oli
itse keksittyjä runoja. Lasten vanhemmat kirjoittivat asiasta facebookiin,
jolloin moni aikuinenkin muisti, kuinka mukavaa oli kirjoittaa ja saada aivan
oikeita postikortteja.
Yhdessä naapurustossa toimitettiin senioreille
ruokatarpeita, ja tapa levisi koko Suomeen. Oli seurakuntia, jotka tarjosivat
kaupassakäyntiapua. Eräs lähikauppias keräsi sähköpostiviestin välityksellä
valmiita kauppakasseja, joita sai hakea kaupalta. Toinen kauppias kuuli tästä
ja päätti tehdä samoin.
Yksi trubaduuri, jolta loppuivat työt,
kävi laulamassa yksinäisten ihmisten kotiovella ja naapuruston pihoilla. Sana
kiiri ja muutkin laulutaitoiset lähtivät ilahduttamaan kotona nököttäviä
ihmisiä. Eräs pappi teki musiikin säestyksellä etärukouksen someen. Sen
seurauksena moni seurakuntalainen ilahtui. Yksi heistä oli kirjastontäti, joka
keksi, että kirjailijavierailujakin voi striimata nettiin. Tästä paikallinen kirjailija
sai idean lukea omia teoksiaan someen.
Eräs mies tuli ulkomailta rahattomana
Suomeen ja joutui karanteeniin. Hänen ystävänsä keksi mennä ruokajonoon
hakemaan karanteenissa olevalle ruokaa. Yksi usein ruokajonossa kävijä huomasi,
että siellä alkoi käydä lapsiperheitä, joita ei aiemmin ollut näkynyt. Kun
tästä levisi tieto, eräs kunta alkoi jakaa ruokakasseja pulaan joutuneille.
Tässä on mainittuna vain murto-osa siitä
hyvästä, joka lähti kiertämään jouduttuamme tänä keväänä aivan uudenlaiseen
tilanteeseen. Koulukin muuttui etäkouluksi ja opettajat, oppilaat ja näiden
vanhemmat joutuivat venymään epätavanomaiseen. Osa opettajista, joilla oli
paljon oppilaita, teki etätehtäviä ja oli yhteydessä lapsiin päivittäin aamusta
iltaan. Oli lapsia, joilla ei ollut tekniikkaa yhteydenpitoon, mutta jotka
sinnittelivät silti uudessa tilanteessa eivätkä valittaneet. Monet etätöihin
tai lomautuksen vuoksi kotiin jääneet vanhemmat joutuivat apuopettajiksi. Eräs
isä totesi, ettei hän ole koskaan viettänyt näin paljon aikaa perheensä kanssa.
Perheenjäsenet olivat lähentyneet toisiaan kriisin keskellä.
En maininnut vielä hoitajaa, joka meni
joka aamu töihin peläten, että saisi itse tartunnan, sillä hänellä oli
vakavasti sairas lapsi kotona. En maininnut rokotteen parissa uurastavaa
lääkäriä, joka toivoi keksivänsä aseen tämän näkymättömän vihollisen
tainnuttamiseksi. En maininnut yrittäjää, jonka työt loppuivat ja joka siitä
huolimatta jaksoi tehdä vapaaehtoistyötä. Ehkäpä juuri näistä syistä Suomi on
maailman onnellisin maa. Ja juuri siksi
”…me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.” Kaarina-lehti 13.5.2020/Marjut
Brunila
